Johdatus teokseen “THE RINGBEARER’S DIARY”

(Sormuksenkantajan päiväkirja)

eli – mikä (kuka) on SORMUS?

Peter Kjærulff (translation by Markus Ilmonen and Ilkka Paajanen)

 back ..

Kuvitellaanpa pienen hetken ajan, että Jumalalla on suunnitelma: vuosisatojen kuluessa hän on valinnut tietyn joukon ihmisiä tutkimaan asioita, jotka ovat virallisen tieteen saavuttamattomissa –ihmismielen syvempien tasojen ymmärtäminen, Jumalan olemassaolo, hyvän ja pahan välinen ero ja niin edelleen.

Jumala tietää tietenkin, että perinteinen tiede kamppailee tietyn ongelman kanssa, jonka jälkiä voidaan seurata vuosisatojen taakse: kaikkien tutkimustulosten pitää olla avoimia tieteelliselle todistamiselle olemassaolevien kriteerien mukaisesti. Niinpä laajoja osia ihmisen tunneilmaisun alueesta jäisi saavuttamattomiin. Tämähän on kaikkien nähtävissä: ihmisen ajattelu, mielialat, käyttäytymismallit, tunteet – väistyvät, jos niitä yritetään demonstroida tieteellisesti tai käsitellä tilastollisesti.

Toisaalta – taiteilija voi seurata mitä tahansa toimintalinjaa hänen intuitionsa vaatii: oopperasäveltäjä voi valita lukemattomista teksteistä ja poimia sen, joka on lähinnä hänen sydäntään tietyllä hetkellä. Maalarit, kirjailijat ja muut taiteilijat voivat tehdä samoin valitessaan motiivia, aihetta jne.

Siispä – vuosisatojen ajan suuret taiteilijat ovat (taiteessaan) ilmaisseet olennaisia asioita ihmiselämän olosuhteista. On mahdollista kirjoittaa kirja moraalista, etiikasta ja ihmisten käyttäytymisestä romanttisessa oopperassa – ja päätellä paljon ihmiskunnasta esimerkiksi Verdin, Puccinin, Wagnerin ja R. Straussin oopperahahmojen käyttätymisen perusteella.

Voitaisiin myös kirjoittaa kirja yleisestä arkisesta tunnetason suhtautumisesta Jumalaan tutkimalla kirkkomusiikkia/uskonnollista musiikkia viiden viime vuosisadan ajalta.  Ja koska musiikissa on tietty tunneilmaisun taso (jota ei löydy teologisesta tai filosofisesta tutkimuksesta), on mahdollista – musiikin avulla – mennä kirkkoon jonakin sunnuntaina (esimerkiksi) vuonna 1725, kun jotakin Bachin kantaattia esitetään (tai jonakin toisena päivänä jonain toisena vuonna – Schützin, Schubertin, Mozartin, Beethovenin tai Brucknerin messun innoittamana).

Tai voisi kirjoittaa kirjan tietystä esineestä – sormuksesta – jonka eräät taiteilijat, nimittäin Platon, Wagner ja Tolkien ovat kuvailleet – ja nähdä, kuinka suuret taiteilijat ovat onnistuneet tekemään yhteistyötä, vaikkakin he elivät eri vuosisadoilla – paljastaakseen tuhoamisen rakenteen (!), joka pystyy peittämään inhimillisen tietoisuuden niin täysin, että ihmisestä tulee näkymätön. Se syö hänet!

Minä olen kirjoittanut tuollaisen kirjan. Se on kertomus sormuksen luomisesta, sormuksen tuhoavasta voimasta 14 vuosituhannen aikana, sekä sormuksen paljastamisesta ja tuhoamisesta. Kirjan nimi, THE RINGBEARER’S DIARY (Sormuksenkantajan päiväkirja), ilmaisee, että joku (kuten Frodo Tolkienin teoksessa Taru sormusten herrasta) on onnistuneesti suoriutunut tämän Sormuksen kantamisesta (ja neutraloinnista) – sen luomispäivistä aina sen kuolemaan saakka.

Koska sormuksen tärkein ominaisuus on sen kyky peittää inhimillinen tietoisuus – kirjalla on kolme tärkeää tehtävää:

1. Kuvailla ihmisen tietoisuus yksityiskohtaisesti.
2. Kuvailla yksityiskohtaisesti, miten tämä inhimillinen tietoisuus peitetään.
3. Seurata Sormuksen tarinaa ja kehitystä sen ”synnystä” sen tuhoon saakka – mukaanlukien analyysi kahdesta tärkeimmästä teoksesta, jotka siitä on kirjoitettu: Wagnerin Nibelungin sormus ja Tolkienin Taru sormusten herrasta.

Ei ole vaikeaa kuvitella, että kohdat 1 ja 2 muodostavat taistelukentän, jossa välillä 1, välillä 2 on vahvempi.  Tämä taistelu on (taiteilijan intuitiivisen näkymän kautta katsottuna) taistelu hyvän ja pahan välillä – yliopistolaboratorioissa tutkittavaksi sopimaton aihe. Mutta koska sen merkitys ihmiskunnalle kuitenkin on suunnaton, Jumalalla saattaa olla suunnitelmia, joista tiede ei tiedä mitään: vaikkapa elämän todellisen tarkoituksen ilmaiseminen – kuvattuna ja ilmaistuna esimerkiksi – taiteen keinoin.

Tämä ajatus sisältää ja tuo esiin paljon toivoa. Ehkä todella on mahdollista ymmärtää elämää ja maailmaa. Pitää vain tietää mistä hakea vastausta.

THE RINGBEARER’S DIARY –teoksen kolmas aihealue sisältää myös kuvauksen käytetystä tutkimusmetodista. Tämä metodi ei ole perinteinen, se on outo, mutta se on syytä mainita tässä lyhyesti (lisätietoja artikkelissa A Letter to Eleven Nobel Prize Winners, osoitteessa www.altrementi.com/english/literary/nobel_prize_winners.htm.): tarina alkoi karttua päässäni noin 36 vuotta sitten – tarina, jota voin pitää ainoastaan entisten elämien muistumina, tarina, joka sisälsi niin paljon kultuurillista informaatiota ja logiikkaa, että eräs kööpenhaminalaisen käytettyjen kirjojen kaupan omistaja sanoi (kirjan luettuaan): ”Joko olet lukenut 30000 kirjaa, tai sitten olet oikeassa”.

Wagner itse mainitsee uudelleensyntymisen säveltämättömän oopperansa Die Sieger luonnoksessa sekä Kundryn hahmossa Parsifalissa, mutta silti henkilökohtainen haasteeni oli suuri, sillä se mitä koin ei ollut ”symbolisesti looginen” tapahtumaketju, jollaisia voisimme löytää vaikkapa jossakin science fiction –romaanissa. Kokemani oli luonteeltaan yksinkertainen muistuma eräiden kulttuurimme kaikkein suurimpien taiteilijoiden, kuten Homeros, Platon, Leonardo da Vinci, Shakespeare, Mozart ja Wagner, välisestä yhteneväisyydestä. Tarina avautui itsestään, väittäen että nämä henkilöt olivat yhden ja saman persoonallisuuden ilmentymiä eri ruumiillistumissa. Wagner itse tuli lähelle tätä, sanoessaan että hänen taiteensa sisältää Platonin, Shakespearin ja Beethovenin maailmat. Häntä pidettiin suurena kerskurina tämän takia. Mutta entäpä jos hän oli oikeassa – paitsi Beethovenin suhteen, jonka paikalla pitäisi olla Mozart?

Olin tietysti tietoinen ”vaaroista”, joita sisältyy tämän lähestymistavan soveltamiseen minkäänlaisessa tutkimuksessa: naurua, epäuskoa, uskonnollisia protesteja jne.

Mutta tarina vaati saada tulla kerrotuksi juuri näin. Niin sen sitten kerroin. Tässä se on – kaikkien luettavana. Ja siinä on järkeä.

Kirjoitin tämän artikkelin Wagnerista kiinnostuneille lukijoille. Tai oikeastaan – tämä oli käytännöllinen syy – Wagner-harrastajat pyysivät minua kirjoittamaan kirjastani THE RINGBEARER’S DIARY. Tarinan aihe kiinnostanee kuitenkin myös Tolkienin lukijoita, filosofeja, psykologeja, pappeja – ja kaikkia niitä, jotka tutkivat parapsykologisia ilmiöitä.

Joka tapauksessa – “sankari” on sormus – ja Wagner, Tolkien, filosofia, psykologia, uskonto jne. tulevat mukaan kuvaan sormuksen takia. Se kattaa kaiken, sillä on sanoma, se sanoo jotakin kaikista ihmiselämän alueista. Ja koska minä kirjassani kuvaan sormuksen kaikki yksityiskohdat, myös kirjani kuvaa monia ihmiselämän alueita.

Kirjani valmistelemiseen käyttämäni 36-vuotisen tutkimuksen aikana olen tutkinut unien ja myyttien kieltä. Ja kun pääsee niin pitkälle, että voi ymmärtää tätä kieltä – jota voi käyttää normaalina kielenä kuten tanska, tulee selväksi, kuinka taitava ja pikkutarkka taiteilija Wagner oli. Yhteensattumia ei ole. Jokaisella pienellä lisäkommentilla tekstissä, jokaisella sointivärillä orkestraatiossa, jokaikisellä näyttämöllepanoyksityiskohdalla kuten näyttämökuvalla ja liikkeillä on siinä tarkoituksensa. Nykyisin (2003) kaikki oopperan harrastajat tuntuvat olevan samaa mieltä siitä, että Wagnerin musiikki on ihanaa. Mutta silti kovin harvat ohjaajat, kapellimestarit jne. pitävät itsestäänselvänä sitä, että Wagner tiesi mitä oli tekemässä – myöskin kuvaillessaan minkälaisen esityksen hän halusi näyttämöllä nähdä.

Jos teokset kuten Nibelungin sormus esitetään Wagnerin suunnitelmien mukaan (vesi on vettä, miekka on miekka, puu on puu) – avautuu kokonainen uusi maailma. (Näin ei käy, jos vesi on pysäköintialue, miekka on kivääri, ja puu on raivaustraktori.)

Tämä maailma on sisäisen ihmisen taianomainen maailma, maailma, jossa tietoisesti ja alitajuisesti käydään taistelua Valon puolesta Pimeyttä vastaan – Wagnerin terminologiassahan jokaisella ihmisellä on jumalainen minuus (”Jumalkerros”) sekä joukko ”arkisia” tietoisuuden tasoja.

Sormus hyökkää kaiken tämän kimppuun – ylhäältä alas, jumalaisesta minuudesta arkiseen käyttäytymiseen – Jumalten tasolta maallisen tietoisuuden tasolle. Jos yhdistetään Wagner ja Tolkien, perspektiivi luonnollisesti laajenee. Voisiko kyseessä olla sama sormus? Mitä yhtenevyyksiä löydämme – vaikkakin Tolkien itse sanoi, ettei mitään yhtenevyyksiä ole lukuunottamatta sitä tosiasiaa, että kumpikin sormus on pyöreä?

Katsotaanpa:

1.      Tolkienin teos koostuu “preludista” (Hobitti) ja kolmesta pääkirjasta (Sormuksen ritarit, Kaksi tornia, Kuninkaan paluu).

Wagnerin teos koostuu ”preludista” (Reininkulta) ja kolmesta pääoopperasta (Valkyyria, Siegfried ja Jumalten tuho).

Kummassakin teoksessa:

2.      Sormuksen luoja haluaa käyttää sen pahaa voimaa tehdäkseen jotakin hyvää itselleen (näin on myös Gygesin sormuksen tapauksessa kuten Platon kertoo teoksessaan Valtio). Näin ollen: sekä sormus että sen luoja ovat pimeyden edustajia.

3.      Kumpikin luoja (Alberich Wagnerin teoksessa ja Sauron Tolkienin romaanissa) menettävät sormuksen pian sen luomisen jälkeen.

4.      Sormus voidaan voi neutraloida vain palauttamalla sen lähtöpaikkaansa (Wagner: veteen, Tolkien: tuleen).

5.      Sormus näyttää hallitsevan käyttäjäänsä – ja se haluaa kiivetä aina ylemmäksi päästäkseen kaikkein voimakkaimman henkilön luo.

6.      Näin se osittain toivoo omaa tuhoutumistaan (tajuamatta sitä itse), sillä se on niin paha että se haluaa nielaista jopa luojansa. Aivan kuten misteli suuressa puussa, jossa mistelin toimintaohjelmaan kuuluu näivettää puu päästäkseen valtaan. Tai tarinassa ojassa olevasta naisesta, joka haluaa tulla Jumalaksi ja päätyy lopulta takaisin ojaan.

7.      Tolkien: sormuksen käyttäjä muuttuu näkymättömäksi.

Wagner: sormukseen liittyy ”Tarnhelm”, joka tekee näkymättömäksi tai muuttaa ulkoasun.

8.      Tolkien: Hobitissa Bilbolla ja Klonkulla on kysymys-vastaus-kilpailu, jossa he panevat henkensä panokseksi.
Wagner: Siegfridissä Wotanilla ja Mimellä on samankaltainen kilpailu panoksena henki.

9.      Tolkien: lohikäärme Smaug makaa kulta- ja jalokivikasan päällä.

Wagner: lohikäärme Fafner makaa kulta- ja jalokivikasan päällä.

10.  Kumpikin teos käsittelee hyvää ja pahaa laajassa mittakaavassa – ei ainoastaan sympaattisten ja epäsympaattisten ihmisten välisenä vihana.

11.  Kummassakaan teoksessa yhtä ja ainoaa Jumalaa ei mainita – mutta hän selvästi on olemassa – Wagnerin jumalten yläpuolelta löydämme ikuisten lakien etiikan – ja aivan samoin voimme sanoa Tolkienin teoksesta.

12.  Sormuksen tuhoaminen tarkoittaa vanhan maailmanjärjestyksen loppumista ja uuden alkua.

No – osa näistä rinnastuksista on ehkä vain marginaalisesti merkittäviä. Mutta vaikka jättäisimme muutaman niistä pois (lohikäärmeet, teosten jakautuminen neljään osaan), ja sanoisimme, että nämä ovat joko yhteensattumia tai jotakin minkä voi löytää tuhansista muista teoksista – joitakin merkittäviä rinnastuksia jää jäljelle. Ja tarina, jonka minä sain kootuksi (14000 vuoden pituinen tapahtumaketju, sormuksen elinkaari) saa kaikki nämä rinnastukset sopimaan yhteen niin, että tulos on hämmästyttävä: Wagner ja Tolkien kertovat todellisten historiallisten henkilöiden ja todellisten historiallisten tapahtumien tarinat.

Kumpikaan heistä ei tietenkään olisi arvannut tai edes pohdiskellut tätä mahdollisuutta kirjoittaessaan teoksiaan. Tolkien jopa vastusti varsin vahvasti alleviivaten kaikkia allegorioita joita hänen kirjojensa pohjalta tehtiin.

Mutta miten Tolkien selittäisi rinnastukset? Psykologi voisi väittää, että kumpikin taiteilija hyödynsi ”kollektiivista alitajuntaansa”

No niin – määritelkääpä tuo.

THE RINGBEARER’S DIARY kertoo siis tapahtumista jotka alkoivat noin 14000 vuotta sitten Atlantiksessa (vrt. Tolkienin ”Numenor” Silmarillionissa). Se kertoo kuinka sormus taottiin, seuraamme henkilöitä, jotka vedettiin mukaan sen kuvioon (”sormustenkantajien ryhmä”) – ja viitaten Wagnerin Sormukseen ja Tolkienin suureen romaaniin, nämä muinaiset tapahtumat voidaan nähdä taideteoksissa kuvattuina – tuhansia vuosia myöhemmin. Todellisten tapahtumien ja taideteosten välinen kytkentä ei poista perspektiiviä tai mielihyvää, jonka saa lukiessaan tai kuunnellessaan näitä teoksia. Päinvastoin: teoksista tulee entistäkin hämmästyttävämpiä. Wagnerin tapauksessa muinainen tarina selkeyttää huomattavasti Nibelungin sormuksen toimintaa, henkilöitä ja symboliikkaa, ja entistäkin selvemmäksi tulee se, että puun pitää olla puu (jne.). Tämä sen takia, että myyttien ja unien kielessä nämä yksityiskohdat ovat tärkeitä. Kuunnelkaapa seuraavia kahta saman ”unen” eri ”versiota”:

1.      “Uin veden alla, mutta pystyin kuitenkin hengittämään. Muutama merenneito pyysi minua etsimään kadonnutta kultaansa”

2.      ”Kävelin suuren kaupungin alla olevassa viemäriverkostossa. Kolme prostituoitua pyysi minua auttamaan löytämään varastetun käsilaukun, joka on täynnä rahaa”

Ensimmäinen versio kuvaa henkilöä, joka saavuttaa oman tunnetasonsa, jossa hän voi hengittää (hän ei ole tunteittensa pakahduttama). Tietyt aidon luonnollisen eroottisuuden ilmentymät (merenneidot) kehottavat häntä löytämään uudelleen aidon eroottisen kohtaamisen kauniit arvot.

Valo- ja väriskaalojen lisäksi tämä tulkinta avaa kyseessä olevan henkilön koko historian: hänen menneisyytensä, hänen nykyisyytensä, hänen tulevaisuutensa.

Versio 2 on ”vain tarina”, jos se esitetään näyttämöllä – traaginen ja väreiltään ruma. Aivan kuin joku vähemmän mielenkiintoinen B-luokan elokuva. Jos se tulkitaan unena, tämä uni on kovin kaukana aidoista arvoista. Sitäpaitsi, prostituoitujen auttaminen löytämään varastettu käsilaukku ei anna minkäänlaista lupausta tulevasta harmonisesta elämästä.

Tässä vaiheessa haluan sanoa jotakin, minkä selventäminen on erittäin tärkeää minulle. Vaikkakin olen epävarma siitä onko minun mahdollista sanoa muutamin sanoin kuinka tärkeää se todella on. Lukijat, jotka eivät tiedä paljon oopperasta – tai eivät oikeastaan ole kovinkaan kiinnostuneita oopperasta – saattavat haluta hypätä kokonaan tämän kohdan yli. Mutta älkää tehkö sitä – yrittäkää kuunnella, kun yritän selittää:

Jos musiikki on sävelletty vastaamaan esimerkkiä yksi – loukkaa musiikkia sanomaa, säveltäjää, itse taidetta ja näin ollen mahdollista yhteyttä kaiken takana olevaan Jumalaan, jos näyttämöllepano on esimerkin kaksi mukainen.

Esimerkiksi: Olin taannoin Kööpenhaminassa seuraamassa erästä Wagnerin Tristanin ja Isolden esitystä. Rakkaudesta puhuttaessa tämä Wagnerin ooppera on samalla tasolla Shakespearen Romeon ja Julian kanssa. Nämä kaksi teosta ovat ehkä kulttuurimme kaikkein syvällisimmät ja sydämellisimmät rakkauden kuvaukset. Wagner halusi pystyttää monumentin rakkauden kunniaksi, ja teksti, juoni sekä musiikki kuvaavat senkaltaista rakkautta, joka on kuolematonta – kahden ihmisen välillä, jotka rakastavat toisiaan niin paljon, että kokevat itsensä yhdeksi henkilöksi. Heistä tuntuu, että he eivät koskaan oikeastaan ole olleet erossa, eivätkä koskaan eroakaan – kertovat sekä teksti, musiikki että esitysohjeet. Edes kuolema ei voi heitä erottaa.

Kööpenhaminassa näkemässäni versiossa kaikki viittaukset kommunikointiin ja rakkauteen oli hävitetty. Henkilöt eivät pystyneet tavoittamaan toisiaan, he ”kommunikoivat” ainoastaan oman ”kuvitteellisen rakkauden illuusionsa” kanssa. Näyttämöllepano muistutti painajaista, eivätkä Tristan ja Isolde kertaakaan koskettaneet toisiaan, eivät koskaan katsoneet toisiaan kiintyneesti silmiin, eivät koskaan tunteneet tai ilmaisseet rakkautta toisiaan – ainoastaan ”väärän rakkauden illuusion” - takia.

Tässä versiossa näyttämöllepano sotii tekstiä, musiikkia, säveltäjän ideoita, hänen kirjoituksiaan, kirjeitään, esitysohjeitaan jne. jne. vastaan.  Tuloksena on, että taiteen mahdollisuus kertoa meille rakkautta, kuolemaa, Jumalaa ja ikuisuutta koskevista piilotetuista totuuksista – menetetään kokonaan. Jäljelle jää ainoastaan jonkun ohjaajan ajatus, että hän on kiinnostavampi kuin Wagner – ja että tämän ohjaajan näkemys siitä, että rakkaus on illuusio, on kiinnostavampi kuin Wagnerin väite: rakkaus todella on olemassa – mutta maanpäällisten olosuhteiden takia sitä on erittäin vaikeaa kunnioittaa sillätavoin kuin pitäisi.

Päätelmäni on: vuosisatojen ajan sormus on sotkenut ihmisten arvohierarkiaa niin perusteellisesti, että tämänkaltaista näyttämöllepanoa pidetään suositeltavampaa kuin sitä, minkä säveltäjä on suunnitellut.

Sormus – miksi sormus??? joku saattaa kysyä. Mitä tekemistä sormuksella on elokuvan kuvasommittelun ja oopperaesitysten kanssa?

Vastaus on: elokuva tai ooppera ei kiinnosta sormusta vähimmässäkään määrin. Sen päätavoite on tehdä kaikista meistä yksinäisiä ja masentuneita, ja tämän takia se pyrkii tuhoamaan kaikenlaisen inhimillisen kommunikaation, joka viittaa siihen, että emme ole yksin. Senkaltainen ohjaaja kuin tuo, joka on mainitsemani Tristanin ja Isolden ohjauksen takana, ei ole tietoinen siitä, että itse asiassa näyttämöllepanon on suunnitellut sormus. Hän todennäköisesti vain vihastuu, jos joku sanoo, että hänen ei pitäisi peukaloida Wagnerin ideoita.

Sormus on roisto. Alberich ja Sauron ovat pikkukonnia siihen verrattuna. Sormus syö heidätkin – jos he onnistuvat saamaan sen takaisin.

Mikä (kuka) sormus siis on?

Wagnerin Nibelungin sormus antaa tarkemman kuvauksen sormuksen luomisesta – tämän yksinkertaisen väitteen muodossa: voidaksen löytää kaavan, jonka avulla sormuksen pystyy takomaan, pitää luopua rakkaudesta. Niinpä Alberich kiroaa rakkauden ja luo sormuksen. Hänelle ”rakkauden kieltäminen” on pikku juttu. Hän voi aina ottaa seksiä väkisin, kuten hän sanoo – unohtaen jo, että kyse oli rakkaudesta, ei seksistä. Niinpä hän ei näe seuraavia sormuksen luomisesta seuraavia vaikutuksia.

Sormus hyökkää varmasti kaikkialle, missä rakkautta voi löytää:

1. Ihmisten välinen kanssakäyminen (koska kanssakäyminen johtaa ystävyyteen ja ystävyys on jo tietyn kaltaista rakkautta)
2. Sukupuoltenvälinen kanssakäyminen (tämä on itsestään selvää).
3. Kommunikointi perheenjäsenten välillä (koska kommunikointi jopa vain kahden     perheenjäsenen välillä voi johtaa ystävyyteen tai kohti ideaa mahdollisesta miehen ja naisen välisestä syvästä harmoniasta).
4. Jumalan ja ihmiskunnan välinen yhteys (jos tätä kommunikaatiota ei rikota, tulee yhä selvemmäksi, että Jumala rakastaa meitä ja että maanpäälliset ongelmat ovat omaa aikaansaannostamme. Jos sormus hyökkää jumalyhteyttämme vastaan, Jumala muuttuukin samanlaiseksi kuin rakkaudeton sukulainen (katso kohta 3) – sellainen, joka on usein vihainen tai pahalla tuulella, tai sellainen joka voisi kehitellä ajatusta siitä, että suuren ihmisjoukon tulisi päätyä Helvettiin).
5. Silloin, kun sormus päättää, että rakkaus ei tule kysymykseen, se tekee vaihtoehtoisen ehdotuksen: miksi ei käytettäisi tuhoa rakentavalla tavalla. Tällä tavoin ”hyvien” sallitaan käydä sotaa ”pahoja” vastaan – ja näin sodasta saadaan hyödyllinen työkalu ”niille, jotka ovat hyviä”
6. Seurauksena tästä syntyy yhteiskunta, jossa suurin osa energiasta käytetään armeijan rakentamiseen ja ylläpitämiseen.

7. Sormus ehdottaa, että meidän tulisi käyttäytyä kuten “hyvät” käyttäytyisivät – kaiken varalta – jotta pystyisimme “neutraloimaan yksinäisyyden”. Näin ollen: rakennamme naamion, käyttäytymismallin – joka eroaa todellisesta minuudestamme – ja näin olemme tulleet näkymättömiksi.

Sormuksen tärkein rakkaudenvastainen ajatus on yllämainittu: tuhoa voi käyttää rakentavalla tavalla. On jopa mahdollista olla huomaavainen ja ”rakastava” käyttäessään tätä käyttäytymistapaa: ”On hyväksi tuolle maalle, että pommitamme sitä.” (Sen sijaan, että käyttäisimme saman rahamäärän, mikä kuluu armeijan tarpeisiin, päästäkseme ymmärrykseen tai todelliseen kanssakäymiseen.)

Tämä sormuksen ”rakkauskäsitys” tulee ilmi, kun se taotaan – se on sen malli, sen kaava, sen ydin. Rakkauden tuhoaminen on osa sen luomisprosessia. Ja se tavoittelee taivaita, ottaen energiansa yksinkertaisesta väittämästä:

“Kuoleman rajan takana ikuinen rakkaus pysyy”

Tämä nimenomainen ajatus on yksi kaikkien uskontojen ja kulttuurien kulmakivistä. Jos kaikki muu pettää, toivoa ja lohdutusta voi saada ajatuksesta, että ”kuoleman kynnyksen takana” olevat ikuiset maailmat sisältävät sellaisia ikuisia arvoja kuin rakkaus, huolenpito, oikeus ja harmonia.

Mutta jos rakkaus kirotaan, ylläolevan lauseen voi vääntää seuraavalla tavalla:

Kuoleman kynnyksen takaa löytyy ikuinen rakkaus.

1. väännös: Ikuisen rakkauden löytääkseen on ylitettävä kuoleman kynnys.

2. väännös: Ikuisen rakkauden löytää kuoleman portin kautta.

3. väännös: Kuolema johtaa suoraan ikuiseen rakkauteen.

4. väännös: Kuolema on välttämättömyys, jos halutaan ikuista rakkautta.

Lopullinen väännös: Ikuinen rakkaus johtaa kuolemaan/vaatii kuolemaa.

Alkuperäinen lause on muuttunut täysin päinvastaiseksi – Sormus on syntynyt. Käyttäen vahvana argumenttinaan tuota alkuperäistä lausetta, joka on edelleenkin sormuksen sisässä (vaikkakin vääristyneenä), se väittää olevansa suorassa yhteydessä Jumalaan. Sen itseluottamus on ”jumalaisella tasolla” – se palvoo tavallaan itseään. Sillä on voimakkaita liittolaisia: ajatuksen siitä, että tuhoa voi käyttää rakantavasti, on Kirkko siunannut, kun on päätynyt näkemään Jeesuksen kuoleman tienä pelastukseen – sen sijaan, että Jeesuksen elämä johtaisi pelastukseen – ja hänen kuolemansa olisi tragedia – nolo totuus, jonka kanssa ihmiskunnan on tultava toimeen.

“Jos haluat löytää itsesi, sinun on tuhottava naamiosi” on vääntynyt muotoon: “Löytääksesi itsesi sinun pitää kadottaa itsesi”.

Nibelungin sormuksessa Wagner kuvaa, kuinka myrkytys vaikuttaa jopa inhimillisen tietoisuuden korkeimpiin tasoihin: Reininkullan alussa jumala Wotan tekee yhden virheen: hän lupaa jättiläisille Fasoltille ja Fafnerille antaa rakkauden jumalattaren, Freian, palkkioksi Valhallan rakentamisesta. Itse asiassa Wotanin tarkoitus ei koskaan ollut sisällyttää Freiaa sopimukseen; hän vain halusi voittaa aikaa etsiä sillä välin toinen maksutapa. Toinen tapa ilmaantuu – Sormuksen muodossa – ja jättiläiset saavat sen (muiden tavaroiden ohessa) Freian sijaan. Nyt siis sormus on irrallaan.

Wotan tajuaa hirveän virheensä – ja koko Nibelungin sormuksen loppuajan hän on ainoa henkilö, joka ehdottoman varmasti tietää, että tuhoa ei voi käyttää rakentavasti.

Kuvatessaan niitä, jotka epäonnekseen kuitenkin toimivat noin Wagner kommentoi sitä maailmanjärjestystä, jonka me tunnemme jokapäiväisessä elämässämme maapallolla:

Siegmund uhkaa tappaa rakastettunsa ja heidän syntymättömän lapsensa jos ei saa pitää häntä mukanaan kaiken aikaa. Hän käyttää kuolemaa keinona rakkauden saavuttamiseen – ja poistuu tarinasta.

Brünnhilde, Wotanin tytär, auttaa Siegmundia tämän uhkauksen takia – ja näin menettää jumaluutensa. Hänestä tulee ”sokea” – Sormus ympäröi hänet tuliseinällä.

Seurauksena siitä, että on ”hyväksynyt” Siegmundin tavan käyttää kuolemaa jonkin tavoitteen saavuttamiseen, Brünnhilde lopussa jopa määrää oman rakastettunsa Siegfridin kuoleman – näin vahvistaen Sormuksen toimintamallin: rakkaus johtaa kuolemaan.

Siegfried käyttää miekkaansa kahdesti väärin – hän käyttää tuhoa “harmonian” saavuttamiseen. Niinpä hän tuomitsee itsensä kuolemaan.

Ja kaikki, koko tämä kurjuus, on sormuksen työtä – ei Alberichin tai Wotanin tekosia.

Lopussa, kun Brünnhilde on joutunut kasvokkain Siegfriedin kuoleman kanssa – hän ymmärtää. Ja niin hän käy liekkien läpi – pois vanhasta maailmanjärjestyksestä uuteen. Vanha maailma luhistuu, ja myös Wotan ”kulkee tulen läpi”: hän polttaa vapaaehtoisesti entisen maailmansa.

Kirjassa THE RINGBEARER’S DIARY on ollut mahdollista kuvata yksityiskohtaisesti kuinka sormuksen ajatuskuviot vaikuttavat yhteiskuntaamme ja meihin itseemme – omaan maailmanjärjestykseemme. Vastakohtana tähän, Wagnerin Sormuksen ja Tolkienin Tarun sormusten herrasta ihanan positiiviset loput osoittavat, että jotkut taiteilijat ovat nähneet lopun nykyiselle ”sormuskeskeiselle” maailmanjärjestykselle, jossa vieläkin on ”OK” käyttää tuhoa rakentavana työkaluna.

Sormus sanoisi tähän: “Ihminen ei koskaan muutu, sotia tulee aina olemaan.” Mutta taiteilijat näkevät asian toisin – paljolti samalla tavoin kuin tässä ihastuttavassa kaksoislainauksessa:  

“Jumala on kuollut.” (Nietzsche)

“Nietzsche on kuollut.” (Jumala)

Tai: se päivä ei ole kaukana, jolloin koko ihmiskunta ymmärtää, että sodasta (jne.) ei ole koskaan seurannut eikä koskaan tule seuraamaan mitään hyvää.

Kun tuo päivä tulee, moni “temppeli” sekä monet investointisuunnitelmat menettävät jalansijansa, ja monille ihmisille ”vanhan ja hoivatun ajattelutavan luhistuminen” tuntuu ”Jumalten tuholta” (ehkä kuitenkin ilman sitä lohduttavaa ”lunastusaihetta”, joka tuon teoksen lopettaa): naamionsa menettäminen tullakseen taas näkyväksi – koskee! Kaikki investoinnit (taloudelliset, tunteelliset jne.), jotka on uhrattu vanhan maailmanjärjestyksen alttarille, ovat muuttuneet mitättömiksi. Jätteeksi. Tämän ymmärtäminen on hyvin tuskallista. Se “polttaa”.

Jos yhdistetään Tolkienin näkemykset Wagnerin näkemyksiin, perspektiivi laajenee ja tulee lähes henkeäsalpaavaksi. Mainitsen tässä lyhyesti sen, että yhtä sormusta Wagnerin teoksessa vastaa sormusten järjestelmä Tolkienin romaanissa:

Kolme Haltiasormusta, seitsemän Kääpiösormusta, yhdeksän sormusta kuolevaisille ihmisille – yksi sormus niitä kaikkia hallitsemaan.

Asiaa tarkemmin tutkimalla käy ilmi että tämä sormusjärjestelmä vastaa matematiikkaa, inhimillisen tietoisuuden taajuuksia. Tarvittaisiin kokonainen artikkeli selvittämään edes lyhyesti se, että inhimillinen tietoisuus, ”selvänäöllä” katsottuna, koostuu seitsemästä pää”prosessista”, joita kutsutaan ”chakroiksi” (Sanskriitissa), ja että näillä prosesseilla on seuraavat taajuudet: 4, 6, 10, 12, 16, 96, 960+12.

Sormusten yhdistelmä 1, 3, 7, 9 peittää yksinkertaisella yhteenlaskulla (tuhoavien ajatuskuvioiden sukulaisuus) ensimmäiset viisi chakraa. Jäljellejäävät kaksi peittyvät myös, sillä ne syntyvät ensimmäisten viiden tietoisuuden tason (chakran) yhdistelminä.

Kuten sanottu, THE RINGBEARER’S DIARY kuvailee inhimillisen tietoisuuden (joka, sivumennen sanoen, voidaan unten kielen avulla nähdä mallinnettuna Keopsin pyramidin käytäväsysteemissä).

Kirja kuvailee myös sormuksen kyvyn peittää tämä tietoisuus. Sormuksen näkeminen ja paljastaminen arkipäiväistää ja lopulta hävittää sen.

Nyt se siis on hävitetty. Mitä sen vaikutuksista vielä voidaan nähdä ja kokea, muistuttaa vastikään sammutetun tulipalon jälkeenjättämää savua ja hiillosta.

Uusi maailmanjärjestys sarastaa: kuunnelkaa ilmaa hyvin tarkoin – yleismaailmallinen ajattelutapa on muuttumassa: sota ei enää ole kunniallista tai hyödyllistä. Jotkut poliitikot yhä ajattelevat niin – mutta kuunnelkaa hyvin tarkoin vielä kerran: he ovat vähemmistö, ja heidän lukumääränsä pienenee.

Peter Kjærulff

Elokuu 2003

www.altrementi.com